Apua, uudella salilla jännittää??

4

Harmaata sunnuntaita kaikille! Näin iloisesti toitotan tämän leppoisan viikonloppupäivän käynnistyväksi, heh.. Ikkunasta pilkottava sää korreloi kyllä mukavasti oman mielenmaisemani kanssa, koska treenaamaan olen päässyt viimeksi tiistaina. Minulla oli itseasiassa juuri paras treeniputki päällä aikoihin ja esimerkiksi maanantaina kävin juoksemassa (?) ja sekin sujui kuin vettä vain. Silloin
tosin vettä tuli myös taivaalta sakeana räntäkuurona, mikä köykäisestä varustuksestani johtuen saattoi edesauttaa tulevaa treenitaukoa. Jep, kurkku tuntui hyvin karkealta keskiviikkoaamuna herätessäni ja päätin pitää lepopäivän. Torstaihin mennessä olisin taas ”back on track.” No en ollut. Kuitenkin se, että kurkkukivun lisäksi muita oireita ei ole ilmaantunut, lisää jokseenkin katkeruutta tästä treenitauosta, kun muuten olisin ihan toimintakykyinen. Mutta mutta, vain täysissä voimissa saa treenata, se on mottoni ja se myös pitää. Että muistakaahan te muutkin siellä malttaa levätä, kun keho sitä vaatii!

Työpaikanvaihdoksen myötä minulle on tullut ajankohtaiseksi myös salin vaihtaminen. Ennen kävin tosiaan samassa rakennuksessa treenaamassa, kuin missä työpaikkani sijaitsi ja sieltä pääsi aina näppärästi tekemään siirtymät töistä salille/salita töihin -akselilla, ilman kiertoteitä kotikolon kautta. Sali sijaitsee noin viiden kilometrin päässä kotoani katsottuna ja matka taittuu mukavasti kävellen, ikään kuin alkuverryttelynä. On kuitenkin myönnettävä, että nyt kun minulla ei ole sinne myös muuta asiaa, on lähtemisen kynnys noussut yllättävän suureksi. Ajallisesti matkat vievät autollakin yli puoli tuntia yhteensä, kävellen puolitoista. Eihän varsinkaan tuo ensimmäinen vaihtoehto sinänsä kuulosta miltään, mutta a) minulla ei arkena ole autoa käytettävissäni niihin aikoihin kun mieluiten käyn treenaamassa ja b) kävely vie esimerkiksi aamusta turhan paljon aikaa, ottaen huomioon, että nykyiseen työpaikkaani joudun treenin jälkeen vielä kulkemaan useammalla eri julkisen liikenteen välineellä ja paikalla tulisi olla jo klo 9.

Olen siis päätynyt vaihtamaan salia. Omistan edelleen jäsenyyden vanhalle salilleni, koska en oikein tiedä mitä sen kanssa tehdä.. En raaskisi luopua siitä jostain syystä? Jotenkin koen sen tarkoittavan sitä, että uuden työpaikan myötä mikään ei ole enää ennallaan. Ompa hassu tunne, koska eihän muutos nyt koskaan pahasta ole loppupeleissä ja kyllä vanhasta pitää oppia päästämään irti. Apua, puhun salin vaihtamisesta ihan kuin jostain avioerosta…

Siirrytäänpäs sitten puimaan tätä uutta salia, ennen kuin ryhdyn liian tunteelliseksi. Meillä on tosiaan ihan naapurissa todella rauhallinen sali, uusine vehkeineen ja uimahalleineen. Olen käynyt siellä nyt kaksi kertaa treenaamassa ja salaa ajatellut, että miksi en ole tehnyt tätä aikaisemmin… Kävin siellä viime sunnuntaina klo 18 illalla ja sali oli tyhjä. En voinut tuolloin uskoa silmiäni, koska vanhalla (taisiis TOISELLA) salillani kyseinen ajankohta oli about ruuhkaisin. Ihan parasta! Onhan se nyt muutenkin helpompi tästä kotoa hurauttaa parit rappuset alas ja tien yli, kuin lähteä talsimaan aina sitä samaa, monen kilometrin mittaista matkaa.

Mikä tässä tuntuu hassulta, on se, että olen huomannut itsessäni sellaisen kummallisen ilmiön, mikä ei näy muuten kuin tuntemattomilla saleilla käydessäni. Jännittää niin simona mennä sinne muiden sekaan treenaamaan! Uskoisin, että viime sunnuntain helpotus typötyhjästä salista johtuikin pääosin siitä, että olin oikeasti jännittänyt tosi paljon sinne menemistä. Ja kyllähän minua ensimmäisten treeniviikkojen ajan jännitti myös vanhalla salillani. Tämän kuitenkin olen laittanut sitä edeltävän, hyvin pitkän treenitauon piikkiin. Nyt olen kuitenkin suhteellisen ”paatunut” treenaaja, jolla ei sinänsä pitäisi sen suurempia jännitteitä salille menemisen suhteen olla.

No, sunnuntaina tosiaan kävi tuuri ja sain ihan rauhassa tutustua uuden salin antimiin. Innostuin jopa treenaamaan penkkiä ja kokeilemaan kaikkia muitakin juttuja mitä tulee harvemmin sellaisenaan tehtyä. Seuraava salikerta koitti sitten tiistaina, enkä etukäteen jännittänyt oikeastaan lainkaan, koska jotenkin oletin salin olevan jälleen ainakin lähes yhtä tyhjä. Astelin sisään siinä klo 20 aikoihin ja lamaannuin. APUA, täällähän on ihmisiä! Väenpaljous ei siis edes ollut mitään verrattuna aiemman salini hiljaisimpiin hetkiin, mutta silti se tuossa hetkessä ahdisti. Menin sitten vähin äänin ottamaan lämpöä crossarille ja seurasin sivusilmällä meininkejä. Mietin etukäteen reittejä miten etenisin treenissäni, jotta olisin mahdollisimman vähän missään muiden ihmisten lähettyvillä. Siis nämä ajatukset tuntuvat oikeasti ihan utopistisilta näin jälkikäteen kirjoitettuna, mutta kyllä se noin vaan meni. Tuntui, että olisin kaikkien silmätikku ja etten osaisi mitään. Siis kuvitelkaa! Minä, joka olen kohta vuoden opiskellut PT:ksi ja jonka valmistuminen häämöttää ihan nurkan takana, olin siellä salilla ihan kuin bambi heikolla jäällä.

Sama homma on tullut vastaan pari kertaa aikaisemminkin, kun olen käynyt esimerkiksi toisella paikkakunnalla kertaluontoisesti treenaamassa. Sitä on jotenkin niin pois mukavuusalueeltaan, kun ei tiedäkään tarkkaan missä mikäkin laite sijaitsee, ei välttämättä tunne niiden erilaista mekaniikkaa, eikä varsinkaan tunne kanssatreenaajia. En tiedä onko näin, mutta uskoisin, että eri saleillakin voi olla eri kulttuureita. Ainakin itse mietin aina sitä, mikä missäkin on tapana ja mikä ei ole? Tämähän on ihan hölmöä sinänsä, koska sinne salille ollaan menty vetämään se oma treeni ja thats it. Mitä sillä on merkitystä mitä muut ajattelevat? Tietysti hyvät tavat on syytä muistaa, mutta useimmilla meistä ne tulevat varmasti ihan luonnostaan.

Mitä minä sitten teen, kun salille meneminen ja siellä oleminen jännittää? Rentoutumisharjotteita? Joogaa? Meditointia? Opettelen tietoista läsnäoloa?

No en. Menen vain treenaamaan, ihan niinkuin olen suunnitellutkin. Sillähän se jännitys lähtee. En vain välitä siitä tunteesta. Kun olen ensimmäisestä liikkestä saanut ensimmäiset sarjat tehtyä, endorfiinit alkavatkin jo hoitaa hommaa puolestani. Olosta tulee voittamaton, enkä enää välitä siitä, mitä minusta ajatellaan. Tunnen itseni vahvaksi ja arvokkaaksi. Mitä kovempaa treenaan, sen paremman olon saan siitä henkisesti.

Sitten loppuun vielä reality check: Nuo äsken mainitsemani asiat tapahtuvat yhtä lailla pään sisällä, kuin se alkuperäinen jännityskin. Ei niitä kanssatreenaajia kiinnosta mikään muu, kuin heidän oma suorituksensa.


Better Bodies -treenipökät Massilta!

Ja ei muuta kuin ylös ulos ja puntille, kaikki te kynnelle kykenevät!