Mitä jos jään lopulta yksin?

0

Minulla on ollut jokseenkin raskaat mietteet lähiaikoina ja tunnen itseni hyvin stressaantuneeksi. Tämä varmasti johtuu lähinnä siitä, että minulla on tällä hetkellä enemmän päällekkäisiä projekteja ja hoidettavia asioita meneillään, kuin koskaan elämäni aikana. Siinä mielessä tilanne on kuitenkin hyvä, että asialle on tiedossa helpotusta jo ihan parissa kuukaudessa. Silti kokoajan tuntuu siltä, kuin jokin asia varjostaisi mieltä, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin. Tulevaisuus ahdistaa ja koen itseni välillä jopa vanhaksi.

Ja tähän perään haluan heti sanoa, että tiedän kyllä olevani koko elämän mittaisella aikajanalla vielä hyvin varhaisessa vaiheessa. Tarkoitan nyt sitä, että koen olevani vanha sillä mittapuulla, mitä minun olisi omasta mielestäni pitänyt jo saavuttaa. Enkä varmasti ole ensimmäinen ihminen tässä maailmassa joka näitä asioita pyörittelee. Minulla on kriisi, parinkympin kriisi? Ihmettelen, ettei aiheesta ole kamalasti puhetta noin niinkuin yleisellä tasolla, koska omasta mielestäni syy parinkympin kriisiin on hyvinkin looginen. Sitä ei olla mitään teinejä enää, muttei myöskään omata minkäänlaista elämänkokemusta johon turvautua kiperissä tilanteissa. Ensiaskeleet kohti loppuelämää tulisi ottaa tässä vaiheessa. Jotkut lähtevät opiskelemaan, jotkut menevät töihin, jotkut perustavat jopa perheen ja näitä kaikkia vaihtoehtoja yhdistää yksi asia.

Niihin täytyy sitoutua. Teki sitä minkä valinnan tahansa, menetettyä aikaa (nuoruutta) ei saa takaisin. Kaikillahan lapsuus ja teini-ikä menee samalla kaavalla. Ensin ala-asteelle, sitten yläasteelle ja sitten valitaan, että mennäänkö amikseen vai lukioon sen perusteella mihin kaverit menevät. Tänä aikana osalle meistä muodostuu vahva käsitys siitä, mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Osalle meistä ei.

Minä olen ammattikoulun käynyt matkailuvirkailija. Viimeisenä vuonna, viimeisessä työharjoittelussa totesin, etten tule päivääkään tekemään alan töitä, koska en kokenut sitä lainkaan omaksi jutukseni. Pääsin 16-vuotiaana töihin huoltoasemalle ja heti kun täytin 18, nappasin itselleni unelmieni työpaikan Bik Bokin myyjänä. Ammattikoulun jälkeen jäin Bik Bokille töihin ja sain uudesta myymälästä pestin vastuumyyjänä. Koko ajan minulla oli aikomuksena lähteä jossain vaiheessa opiskelemaan, mutta tuossa vaiheessa kuvittelin jotenkin, että aikaa on rajattomasti. Sitten minulle tarjoutui työpaikka ihanasta Leppävaarassa sijaitsevasta kahvilasta Cafe Zoceriasta ja päätin kokeilla siipiäni baristana. Tässä vaiheessa tiesin jo, että hakeutuisin nykyiseen kouluuni opiskelemaan, mutta vasta vuoden päästä. Aikomuksenani oli tästä koulusta ponnistaa vielä korkeakouluun. Vuosi meni äkkiä ja pääsin kuin pääsinkin koulun penkille. Mutta niin meni tämäkin vuosi äkkiä.

Saan kohta PT:n paperit käteeni ja minulla on sittenkin työpaikka valmiina odottamassa. Se on aivan uskomattoman hieno asia ja olen kyllä ylpeä itsestäni. Tämän lisäksi elämässä on niin paljon muitakin huikeita projekteja vireillä, että välillä meinaan haljeta innostuksesta! Silti, en voi olla miettimättä, että mitä tapahtuu nyt, kun en menekään opiskelemaan. Minulla ei ole mitään suurta kaveriporukkaa, ei ole koskaan ollutkaan, eikä varmaan tule olemaankaan. Ihania ystäviä on kyllä ollut vierelläni läpi elämän ja onnekseni minulla on heistä vielä kourallinen kultakimpaleita jäljellä. Kuitenkin nämä ammattikoulun jälkeiset vuodet, jotka olin töissä, saivat minut kokemaan hassun tunteen. Sellaisen, etten kuulu mihinkään.

Niin se vaan pikkuhiljaa meni, että ystäväpiiri kapeni kapenemistaan. Olen ihmisenä hyvin itsenäinen ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Työpäivien jälkeen halusin vain mennä kotiin ja olla hiljaa, kaikessa rauhassa. Kavereiden näkeminen muuttui satunnaiseksi ja hengailut jäivät pois. Merkittävin käännekohta tässä oli varmaankin pitkäaikaisen harrastuksen lopettaminen, koska minun oli hankala sovittaa treeniaikoja työvuoroihin. Yhtä rakasta ystävääni näin onneksi usein, koska minun ja hänen elämäntilanteensa olivat tuolloin kaikessa erilaisuudessaan hyvin samanlaiset. Joka tapauksessa, piirit pienenivät ja muistan jo tuolloin puhuneeni kyseiselle ystävälleni siitä, että olen asiasta huolestunut.

Tuli Fitnessmallikilpailu ja unelmani kävi toteen selviydyttyäni finaaliin. Tämä toi mukanaan aivan uusia mahdollisuuksia tulevaisuuteni varalle ja sillä tiellä todellakin ollaan edelleen. Halusin kuitenkin laittaa kisaa varten kaikki peliin ja huolehdin mm. koko ajan siitä, että postasin blogiin säännöllisesti. Tämä vei luonnollisesti aikaa ja energiaa muilta elämän osa-alueilta ja tuntui, että menetin jälleen kontakteja elämästäni. Toki sain myös tilalle paljon ihania, uusia ihmisiä, enkä siis kadu lainkaan sitä, että olen panostanut tähän osa-alueeseen. Ja nyt sen myös huomaa, ketkä vanhoistakin ystävistäni ovat elämässäni jäädäkseen. Sellaisia timantteja on, keiden kanssa juttu ei hyydy, vaikka tapahtuisi mitä.

Joka tapauksessa, vasta nyt koulussa ollessani olen jälleen löytänyt jollain tasolla sen fiiliksen, että kuulun johonkin. Olemme kaikki samassa veneessä ja tuskailemme samojen asioiden kanssa. Muutaman tytön kanssa olen tullut erityisen läheiseksi ja teemme kivoja juttuja yhdessä. Kouluunkaan ei ole ikinä inhottava mennä, koska siellä on poikkeuksetta hauskaa näiden tyyppien kanssa. Koen oloni jokseenkin haikeaksi, kun kaikki puhuvat opiskelupaikoista. He menevät uuteen ”yhteisöön”, hankkimaan potentiaalisia elinikäisiä ystäviä ja minä taas takaisin työelämään. Haluan siis painottaa, että tiedostan kuinka hienon tilaisuuden olen saanut tämän työpaikan johdosta ja varmasti koen näitä fiiliksiä vain siksi, että kaikki tapahtui niin äkkiä ja suunnitelmani menivät tavallaan uusiksi. Työelämässä kulttuuri on kuitenkin aina hieman erilainen, kuin opiskelumaailmassa. Sitä tehdään työt ja soronoo.

Se, mikä nyt stressaa päällekkäisten kuvioiden lisäksi, on juurikin se, että olen tajunnut millaista vauhtia nämä vuodet menevät. Vielä ihan sekunti sitten olin aina se porukan nuorin kaikessa. No, toki työelämässä tämä rooli vielä pätee, mutta ei tosiaankaan opiskeluissa tai vaikkapa reissaamisessa. Niin monet 18-19-vuotiaat ovat olleet au paireina, vaihdossa tai reilaamassa. Tämä on ollut aina myös oma unelmani, mutta silti olen tähän ikään mennessä käynyt vain pari kertaa Euroopassa ja viettänyt aina todella lyhyitä aikoja kerrallaan. Jos voisin lähettää terveisiä 18-vuotiaalle itselleni, varottaisin häntä tuudittautumasta niihin ”olet vielä nuori, ei sinulla ole kiire mihinkään” -kommentteihin. Ei toki paineita kannata ottaa, mutta jos vaikka unelmien opiskelupaikka on jo tiedossa, kannattaa panostaa sen saavuttamiseen heti, ilman turhaa jahkailua.

Tiedän, että olen nyt 21-vuotiaana vielä hyvin nuori. Silti ajatukseni täyttää pelko siitä, että tulenko enää ikinä kuulumaan mihinkään? Onko minulla enää 30-vuotiaana perheeni (ja toivottavasti puolison) lisäksi ketään? Mikä on se minun paikkani? Mistä voin edes tietää, mikä minut loppupeleissä tekee onnelliseksi?

En oikeasti tiedä minkä takia murehdin tälläisiä asioita nyt ja otan ihan liikaa paineita kaikesta tulevasta. Näitä asioita tulee kuitenkin paljon pohdittua. Pystyykö siellä kukaan samaistumaan?